Tabu on kielletty sana, pyhä sana – sana, jota ei saa turhaan ääneen lausua. Usein niiden takaa löytyy vain totuuden välttelyä. Miksi siis alistumme tabuihin ja hyväksymme, että joistakin asioita ei puhuta?
Jokaisessa kulttuurissa on omat tabunsa, ja politiikka on siihen herkullinen lähde. Suomessa oli vuosikymmenien perinne jakaa ripitystä niille, jotka puhuivat negatiivisesti Venäjästä. Tämän hetken tunnelmiin sopii puhe, jossa puolustusministeri Jyri Häkämies vuonna 2007 lausui, että kolme suurinta turvallisuusuhkaamme ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Häkämies kertoo muistelmakirjassaan Väistämättä, että silloinen tasavallan presidentti antoi mielipiteistä kipakkaa palautetta. Vähäisempiä neuvonantajia ja vitsan tarjoajia parveili rivipoliitikoissa, puoluemediassa ja heidän sidosryhmissään.
Kaikki kielteiset kannanotot, jotka liittyivät Venäjään ja sen edeltäjään Neuvostoliittoon, kuuluivat ”ei puhuta näistä” -osastolle. Monet nykyisistä vanhemmista valtiomiehistä olivat 1970-luvulla nuoria ja innokkaita, ja valmiita säätämään lain, joka tekisi ”neuvostovastaisen” puheen Suomessa rangaistavaksi. Jos niin olisi tehty ja rangaistuksia jaeltu, tehtäisiinkö nyt maineenpalautuksia?
Hyökkäyssodat, salamurhat ja kyberhyökkäykset eivät asenteita juurikaan muuttaneet. ”Kyllä Venäjääkin pitää kuunnella” -opastukset jatkuivat.
Kulissit romahtivat, kun Venäjä hyökkäsi valtavalla joukkojen keskityksellä Ukrainaan. Taukoamaton uutisten ja somejulkaisujen virta osoitti, että kaikki mitä olimme tienneet Venäjästä, mutta olimme häveliäästi jättäneet sanomatta, piti paikkansa. Pystymme nyt puhumaan Venäjästä ja venäläisistä sotajoukoista hyökkääjinä, ryöstäjinä, raiskaajina ja kansanmurhaajina. Etsimme vielä ilmaisuja pahimmille raakuuksille ja sotarikoksille.
Totuuden väistelyyn perustunut tabu on murtunut.
Toinen hankalasti käsiteltävä asia on ollut NATO. Faktapohjainen keskustelu oli vuosikymmenien ajan mahdotonta. Noin 20 prosenttia suomalaisista kannatti NATO:n liittymistä, vähän suurempi osa vastusti, ja valtaosa ei sanonut juuta tai jaata. Julkisessa keskustelussa puolustusliiton jäsenyyden kannattajia leimattiin kuitenkin epäilyttäviksi ja päähänpinttymiensä sokaisemiksi, ”NATO-kiimaisiksi”.
Tämä tabu murtui, kun puolustusliiton kannatus nousi yli 50 prosenttiin maaliskuussa 2022. Kansalaiset paljastivat korttinsa ensimmäisessä Venäjän hyökkäyksen jälkeisessä gallupissa, ja yksi toisensa jälkeen poliitikot uskalsivat seurata perässä. Kaksi kuukautta myöhemmin kansanedustajien enemmistö kannattaa NATO:on liittymistä ja mahdollistaa sen. Mitä sellaista tiedämme nyt, mitä emme tienneet helmikuun alussa?
Meillä historian pyykinpesua käydään eduskunnassa tai mediassa. Paljon enemmän vereslihalla tilanne on Latviassa, sillä maan väestöstä liki kolmannes on venäläisiä tai venäjänkielisiä. Kysyin huhtikuussa sikäläisiltä viestintäkonsulteilta, mitä Venäjän moraalinen, taloudellinen ja poliittinen romahtaminen tarkoittaa heille.
Tabuksi muuttuu Venäjä, sen politiikka, kulttuuri ja historia sekä käsitys oikeasta ja väärästä. Näistä on vaiettava, koska Neuvostoliiton aikana syntyneillä isovanhemmilla, itsenäistymisen nähneillä vanhemmilla ja milleniaalilapsilla on aivan eri käsitys idästä, lännestä ja sodasta. ”iPhone-sukupolvi” ja ”voitonpäivä-sukupolvi” eivät muutenkaan ymmärrä toisiaan ollenkaan. Elämäntapa, kuluttaminen ja arvot tulevat eri suodattimien läpi. Jopa ruoanlaitto johtaa riitoihin, kun hampurilainen ja kaalisoppa joutuvat törmäyskurssille.
Viestinnän tohtoriksi väitellyt ja yliopistossa viestintää opettava konsulttituttavani kertoi, että hän ei löydä keinoja puhua vanhempiensa kanssa, vaikka he tietävät neuvostomiehityksen ajan vääryyksistä. Perhe voi puhua vain ilmoista, koska sää on kaikille sama. Lähes kaikki muut sanat ovat tabuja.
Alpo Räinä
Kirjoitus on julkaistu Marketing Finlandin MRKTNG-lehdessä 19.5.2022.