Koskaan ei ole väärä aika perehtyä venäläiseen mielenmaisemaan, mutta nyt on tavallista oikeampi. Pitää selvittää, mikä siinä on sitä tuttua, mikä vierasta – ja mikä on se viesti, jota emme koskaan tule ymmärtämään.
Nyt seuraa vinkki. Kaikki Puskinista, Tsehovista, Dostojevskista, Gogolista Majakovskiin ja Maidaniin kiteytyy yhdessä kirjassa – Aleksander Solženitsynin Vankileirien saaristossa. Kirja ilmestyi 1973 nimellä Gulag, joka on neuvostodiktatuurin rangaistusleirijärjestelmän nimi, lyhennys sanoista Glavnoje upravlenije lagerei, leiriasioiden keskusvirasto. Solženitsyn kuvaa kaiken – miten sinne jouduttiin, mitä ”elämä” siellä oli ja mitä ihmisestä jäi jäljelle, jos sieltä pääsi hengissä pois.
Yli 1200-sivuinen järkäle (Sofi Oksasen Silberfeldt-kustantamon julkaisema alkuperäiskäsikirjoituksen mukainen versio) nitistää jokaisen väyryslukaisua yrittävän jo ennen kuin kirjoittajaa on edes pidätetty. Teksti vyöryy vakaana, lyijynharmaana yksityiskohtien kymenä, jonka rinnalla Amazon on kesäpäivänä lirisevä puro. Tyyli on huikea symboli maan kulttuurista: mitään ei jää epäselväksi, ja jokainen rivi on säälimätöntä kuin hiotuin runo.
Venäläisyyttä kirjassa on elämän makaaberi järjettömyys, mukautuminen kauhujärjestelmään, jossa mikään ei ole totta, pyhää tai arvokasta eikä oikeutta edes teeskennellä kunnolla. Venäläisyyttä on se hyytävä yhteys, joka kirjassa kuvatun neuvostokoneiston asenteella alamaisiinsa on tämän päivän laittomuuden hyväksymiseen, jota Putinin Venäjä osoittaa. Tsaarien Venäjällä ei ollut perustuslakia – ja nykyinenkin on kopioitu Neuvostoliiton lakikirjoista. Sisäinen terrori oli Stalinin aikana mahdollista, koska salaisella poliisilla oli kaikki oikeuslaitoksen toiminnot – lupa epäillä, pidättää, tuomita ja rangaista.
Kirjoittajana Solženitsyn ylittää Gabriel Garcia Marquesin ja Jose Saramagon tapaisten kerronnan mestareiden tasolle ja ylikin. Tyyli pysyy, vaikka tarina kuvaa aikoja useilta vuosikymmeniltä, useiden maiden alueella, satojen ihmisten tarinoiden kautta miljoonien kohtaloita. Viimeistelyn taso mykistää, koska muistiinpanot on tehty rangaistusleirin oloissa, salaa, alituisessa paljastumisen vaarassa. Varsinainen teksti syntyi usean vuoden aikana 1960-luvulla.
Kirjailija olisi pitänyt käsikirjoituksen piilossa pidempäänkin suojellakseen muita vankeja, mutta antoi luvan julkaista sen, koska KGB sai tekstin haltuunsa. Suomessa kirjan ilmestyminen aikanaan kömmähteli, joten Silberfeldtin laitosta kaivattiin. Esa Adrianin käännöstä ihailen, vaikka en ole alkuperäistä tekstiä nähnytkään. Lause juoksee, aro vain on loputon. Lopulta et ole varma, liikutko itse vai maisema.
Alpo Räinä
Kuva: Ylanite Koppens